Wednesday 28 April 2010 photo 3/3
![]() ![]() ![]() |
Hahahaaawww! När jag grävde bland mina gamla gymnasiepapper för att hitta mina filosofiessäer (som Tova behövde) hittade jag den här historien jag skrev i en finskakurs någon gång första året i gymnasiet. :') Den är inte så bra som jag skulle ha kunnat göra den, eftersom den redan blev dubbelt så lång som den angivna längden, men det är helt intressant att se vad 16-åriga Frida kunde skriva ihop under en dubbeltimme i skolans datasal. Jag kanske översätter den någon dag, men tills dess kan ju ni som förstår läsa den ^^ Titeln kan jag avslöja att är "Vänner över stamgränserna".
Ystäviä yli heimojen rajat
"Nyt ei enää ole aika epäröidä" Aneril ajatteli istuessaan teltassaan. "Miksi minusta tämä sitten tuntuu niin oudolta?" Hän katseli ulos aukosta ja näki tuhansia muuita telttoja niityllä. Aurinko oli nousemassa, ja maailma välkkyi sen ensimmäisissä säteissä. Aneril ravisteli päätään.
"Ei tunnu hyvältä, ei ollenkaan. En ole koskaan kuullut mitään pahaa haltijoista. Ja vanhojen tarinojen mukaan…" Hän keskeytti ajatuksensa, otti miekkansa käteen ja käveli ulos teltasta. Leiri oli heräämässä hänen ympärillään, mutta sen sijaan että hän menisi isänsä luo, hän käveli nopeasti leirin läpi ja hävisi metsään.
Leothil heräsi hymyillen ja oli vieläkin hyvällä tuulella kun hän käveli rappua alas ruokasaliin. Hänen hymynsä kuitenkin hävisi nopeasti kun hän kuuli isänsä ja kenraalien keskustelun.
"Ne lähestyvät siis" hän ajatteli ja käveli taas ulos. "En ymmärrä, miten kaikesta on tullut näin. Vanhoissa tarinoissahan sanotaan…" Hän ei ajatellut enää, vaan otti jousensa ja nuolikotelonsa, ja käveli reippaasti metsään.
Puolet päivästä oli jo kulunut ennen kuin Aneril päätti pitää tauon. Hän istuutui kivelle ja oli ottamassa eväänsä esiin, kun hän kuuli askelia. Hän nousi nopeasti ja otti miekkansa käteen. Askelet lähestyivät, ja yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi nuori tyttö. Sekä Aneril että tyttö jähmettyivät, hän miekka ilmassa ja tyttö nuoli jousessa. Anerilin päässä ajatukset pyörivät ja hän tuijotti tyttöä. Hänellä oli pitkät, kullanvaaleat hiukset ja hän oli lähes yhtä pitkä kuin Aneril itse. Jalassa hänellä oli ruskeat saappaat jotka ylittivät polviin asti. Vihreät housut ja tunika lopettivat hänen asunsa, mutta hänen silmiinsä Aneril kiinnitti huomionsa. Ne olivat sammalenvihreät, ja katsoessaan niihin hän ei tuntenut pelkoa ja ymmärsi että tyttö oli ystävällinen. Hitaasti hän laski miekkansa.
Leothil katseli pitkään Anerilia. Edessään hän näki nuoren pojan jolla oli miekka kädessä, mutta hän ei pelännyt. Pojalla oli olkapäihin ylittävät suklaanruskeat hiukset, ja hänen asennostaan näki että hän oli sotilas – tai ainakin sotilaspoika. Yllään hänellä oli mustat saappaat, ruskeat housut ja pitkä, tummanruskea haarniska. Kun Leothil katseli hänen pähkinäruskeihin silmiinsä, hän pystyi lukemaan, että poika oli hyvä ja että he voisivat puhua toisilleen. Samalla kuin poika laski miekkansa, Leothil otti nuolen pois jousesta.
- Kuka sinä olet? kysyi poika yleisellä kielellä. Ja mistä sinä tulet?
- Nimeni on Leothil, tyttö vastasi pienen tauon jälkeen. Leothil Tindómerel. Ja tulen Lómelindëstä, mistä myös olen kotoisin.
Poika räpytteli silmiään ja otti pari askelta taaksepäin. – Olet siis haltia? hän kysyi.
- Olen, Leothil vastasi ja katseli poikaa. Ja sinä olet…ihminen?
- Kyllä, poika vastasi. Nimeni on Aneril Shanda, ja olen kotoisin Daranen kaupungista. Isäni Kazar…
- Hän on tulossa Lómelindëä kohti, Leothil sanoi. Se tiedetään. Olette tulossa tuhoamaan meitä!
Aneril katsoi kylmästi häntä. – Ja mitä te olette tehneet viimeisien vuosien aikana? Istuskelleet kotona, vai? Kokonainen armeija haltijoita tuhosi Midarnan, ja kaikki siellä asuvat joko kuolivat tai heidän oli pakko hylätä kotiinsa!
Leothil katseli maata. – Tiedän. Mutta usko minua, emme koskaan halunneet vahingoittaa ketään! Isäni halusi vaan…
- Halusitte kai saada ihmisryövärit pois territoriostanne, Aneril sanoi hiljaa. Jos näin on, niin ymmärrän tekonne. Mutta isäni on silti tulossa, ja…
Molemmat tuijottivat nyt toisiaan. Sanomatta muuta he ymmärsivät, että toinen oli vihollisen johtajan lapsi. Mutta he ymmärsivät sammalla, että heillä oli jotain yhteistä. Aneril oli ensimmäinen, joka puhui.
- Elerion Tinuldúrin tyttö?
Leothil nyökkäsi. – Ja sinä? Kazar Mildonin poika?
Aneril nyökkäsi myös. Sitten he molemmat hymyilivät toisilleen. He ymmärsivät molemmat toistensa tilanteen.
- Minusta tämä koko sota ei ole hyvä idea, Aneril sanoi sitten. En ymmärrä miten isäni luulee, että sota ratkaisee kaikki ongelmat.
- Isänikin on samalla raiteella, Leothil sanoi. Mutta mitä oikein on tapahtunut? Vanhoissa sadoissa sanotaan…
- …että ihmiset ja haltiat kerran olivat ystäviä, Aneril jatkoi. Meillä oli yhteinen liitto muuta pahaa vastaan.
- Olet näköjään lukenut paljon, Leothil hymyili. Kuten minäkin. Mutta joskus viime vuosisatojen aikana meidät on käännetty toisiamme vastaan.
- Jotain on tehtävä! Aneril sanoi päättäväisesti.
Koko iltapäivän he keskustelivat kaikesta maan ja taivaan välisestä, ja molemmat oppivat paljon uutta. Kun aurinko oli laskemassa Leothil kuitenkin vaikeni. Hän käänsi päätään länttä kohti ja kuunteli hiljaa.
- Isäni kutsuu minua, hän sanoi sitten. Minun täytyy nyt mennä.
- En kuullut mitään, Aneril sanoi yllättyneenä.
- Se ei ollut sinun kuullaksesi, Leothil hymyili, ja nousi samalla ylös.
- Hetkinen! Saanko tavata sinut uudestaan? Aneril kysyi ja nousi myös. Voin tulla tänne taas huomenna.
- Mielelläni, Leothil sanoi. Tämä sota on saatava loppumaan. Meidän on puhuttava isiemme kanssa.
- Yritän, Aneril sanoi. Tuletko huomenna?
- Tulen, Leothil sanoi ennen kuin hän käänsi selkäänsä Anerille ja juoksi metsään. Aneril seisoi paikalla pari sekuntia, mutta kääntyi sitten ympäri ja alkoi paluumatkan armeijaan.
Samana iltana kaksi samanlaista keskustelua käytiin kahdessa eri paikassa. Molemmissa lapsi yritti vakuuttaa isälleen, että sota toista heimoa vastaan ei ollut hyvä idea. Ja molemmissa isä ei kuunnellut lapsiaan.
- Meidän on saatava ihmisryövärit pois meidän maastamme! Elerion Tinuldúr sanoi tyttärelleen. Kun he kerran marssivat meitä kohti voimme samalla tuhota heidät kaikki!
- Midarnan verilöyly on kostettava! Kazar Mildon vakuutti pojalleen. Ja demoniset haltijat on saatava pois tästä maailmasta!
Oli siis kaksi masentunutta nuorta, jotka tapasivat metsässä seuraavaa päivää.
- Ei onnistunut, Aneril sanoi. Isäni on liian vakuuttanut siitä, että olette ainoa syy siihen, miksi maailma on niin pahanlaatuinen.
- En minäkään pystynyt muuttamaan isäni mieltä, Leothil sanoi. Mutta nyt alkaa tulla kiire.
- Tiedän. Armeijamme on ainoastaan kaksikymmentä kilometriä kaupungistanne. Kohta siitä tulee piiritetty!
Leothil ravisteli päätään. – Ei, se on pahempi. Piirittelyn kyllä kestäisimme, mutta isäni on jo lähtenyt ulos haltia-armeijalla kohtaamaan ihmisarmeijaa!
Aneril seisoi kauhun lamaannuttamana. Ei voinut olla totta! Armeijathan kohtaisivat toisensa ihan kohta.
- He tuhoavat toisensa, hän kuiskasi. Kukaan ei voi selvitä sellaisesta tappelusta.
- Emmekä voi tehdä mitään, Leothil sanoi kasvot ihan valkoisena. Emme pysty pysäyttämään kaksi kokonaista armeijaa!
- Meidän on tehtävä jotain! Aneril huusi. Samalla kuului torvenpuhalluksia.
- Voi ei…nyt se alkaa! Leothil kuiskasi. Aneril nousi jaloille.
- En voi vaan istua täällä! hän sanoi. Tuletko mukaani?
Leothil nyökkäsi. – Tulen, hän sanoi, ja yhdessä he juoksivat metsän läpi.
Kun he tulivat metsän reunaan, he huomasivat, että he katsoivat alas laaksoa. Siellä, laakson keskellä, molemmat armeijat kohtasivat toisensa. Sota oli alkanut. Nuoret katsoivat kauhuissaan kun ystävät ja tutut tappelivat ja kuolivat. Aneril otti Leothilin kädestä kiinni. Hän huomasi sen vapisevan, ja katsoi haltiatyttöä. Hänellä oli kyynelet silmissä.
- Ei, hän sanoi. Ei, ei! LOPETTAKAA!
Huuto kaikui laaksossa, mutta samalla kun Leothil huusi, valo alkoi loistaa ihmispojan ja haltiatytön käsistä. Valo levisi nopeasti, ja ympyröi kohta molemmat armeijat. Kaikki sotilaat lopettivat tappelun ja kääntyivät katsomaan valoa. Leothil ja Aneril katsoivat hämmästyttävänä toisiaan. Heidän vanhat vaatteet olivat poissa, ja sen sijaan heillä oli yllään kirkkaanvalkoiset asut. Sitten he katsoivat käsiään, joista valo oli tullut. Käsien yläsivuilla oli ilmestynyt merkki. .
Leothil huohotti. – Eredhwen sicandë! hän sanoi!
Anerilkin tuijotti. – Symboli! Symboli ihmisten ja haltijoiden ikivanhasta liitosta!
He katselivat toisiaan.
Laaksossa Kazar Mildon juuri kohtasi Elerion Tinuldúrin. He olivat molemmat tunnistaneet sekä oman lapsensa että vihollisen, ja olivat molemmat ymmärtäneet mistä valo johtui.
- Taitaa olla keskustelun aikaa, Elerion sanoi Kazarille.
Kazar nyökkäsi. – Luulenpa, että lapsemme ovat löytäneet ratkaisun jo ennen meitä, hän sanoi. Ehkä me vihdoin ja viimein sitten pystymme elämään rauhassa.
Leothil ja Aneril näkivät isiensä kohtaamisen, ja huokaisivat helpottuneina.
- Luuletko, että meidän pitäisi mennä heidän kanssaan? Aneril kysyi.
- En, Leothil vastasi. Luulen, että he selviävät omillaan nyt.
Haltiatyttö hymyili ihmispojalle, joka hymyili takaisin. Sitten he kävelivät alas laaksoon, käsi kädessä.
Comment the photo
![](http://cdn08.dayviews.com/cdn/img/default_avatar_M.png)
![](http://cdn08.dayviews.com/cdn/img/default_avatar_M.png)
![](http://cdn07.dayviews.com/48/_u4/_u7/_u0/_u6/u47069/1237814792_1.jpg)
![](http://cdn08.dayviews.com/cdn/img/default_avatar_M.png)
7 comments on this photo
Directlink:
http://dayviews.com/ocean-soul/455021663/